Pari päivää sitten päätin avittaa luontoa ja aukaisin sadevesikaivon kannen katsoakseni olisiko siellä vettä. Olihan siellä, se ei koskaan petä. Kaivoin esille ämpärin, johon on naulattu kiinni pitkä riuku. Sillä saa kätevästi nostettua vettä. Kaivovesi on jääkymää ja jätin yön yli lämpenemään monta saavillista ja pari tynnyrillistä vettä. Eilen sitten kastelin puuliljat ja syysleimut. Ne olivat kaikkein surkeimman näköisiä ja kukinta vasta alkamassa. Kannoin kaikille yhteensä varmaan 40 ämpärillistä ja kastelukannullista vettä.
Luonto on huumorintajuinen, joten heti perään viime yönä satoi ensi kertaa viikkoihin kunnolla vettä. Sataa vieläkin ja koko päiväksi on luvattu ainakin jonkinlaista sadetta.
Tuumin, että olin pohjustanut kukkien kastelun hyvin, joten sade viimeisteli työni ja samalla kaikki muutkin perennat ja muut kasvit saivat vettä. Usein ennenkin on käynyt niin, että kun viimeisessä kuivuuden hädässä nostan vettä sadevesikaivosta, alkaa luontokin muistaa, että vesisadetta tarvitaan.
Kuivuus on kellastuttanut puita, olen seurannut aamuisilla uintireissuillani miten matkani varrella koivut rinteessä ensin kellastuivat, sitten kuivuivat ruskeiksi. Koko rinne alas uimarantaan rutisi jo kuivuuttaan.
Montaa kertaa järvireissu ei ole aamuisin jäänyt väliin. Olen päättänyt, että se on tärkeämpi kuin mikään muu. Kropalle sopiva lenkki järvihölkkää tekee hyvää ja väheksyä ei kannata terapia-osuutta, kun tapaan kolmea muuta aamu-uimarimuoria. Kylällä jo tunnetaan meidät ja tapamme. Mies lenkkeilee ihan maalla, harjulle nousten ja kuulee monesti kylällä vastaantulijoilta, että jaahas, vaimosi on taas jo karannut, kun punainen paholainen singahti uimarannan suuntaan.
Kesä on ihmisen parasta aikaa!
