Yhtään liioittelematta voin sanoa, että mennyt vuosi on mullistanut melkoisesti elämää. Monella tavalla. Kaksi isoa asiaa tapahtui.
Helmikuussa sain tietää, että saan uuden polven Coxassa maaliskuun lopussa. Nivelrikko oli edennyt jo niin pitkälle, että vain vedessä liikkuminen oli mukavaa ja sieltäkin ylös noustessa rappuja teki mieli kiljua. Seitsemän vuoden kipu saisi vaihtua tekoniveleen.
Leikkaus piti olla vasta toukokuussa mutta tavattuani kirurgin ja hänen kuultuaan uinti- ja vesijuoksuharrastuksestani hän päätti leikata minut jo maaliskuussa. Teimme sopimuksen, hän leikkaa ja minä lupaan kuntouttaa polven niin hyvin kuin kykenen. Näin pääsisin järveen jo toukokuussa kuten muinakin keväinä.
Leikkaus sujui hyvin ja Coxassa olin kuin hotellissa, koko ajan joku palveli ja kysyi vointia. Korona teki tuloaan ja sairaalassa oli hyvin vähän potilaita. Tosin viivyin siellä vain yhden yön kun heti leikkauspäivänä pääsin liikkeelle ja fysioterapeutti kehui polven käyttöäni. Lääkäri tuli käymään illalla leikkauspäivänä ja sanoi, että olet kuulemma huomenna kotiin lähdössä.
Polven toipuminen sujui hyvin kotona, mies hoiti ruokahuoltoa ja ystävä tästä kylältä kuskasi minut fysioterapeutille ja muihin polven tarvitsemiin toimiin.
Toukokuussa olin jo järvessä. Alkukesä sujui nauttien aamuisin hyvästä seurasta ja järven syleilystä polven kuntoutuessa mainiosti.
Elokuussa putosi pommi meidän perheeseen. Mies, joka on aina ollut hyvässä kunnossa juoksu- ja hiihtoharrastuksen ansiosta, alkoi voida huonosti. Muistan päivän tarkkaan, elokuun 1. päivä. Siitä kaikki alkoi. Mies leikkasi aamulla nurmikon ja sitten romahti kunto. Päivystykseen, Taysiin jne. Kuvausten ja tutkimusten jälkeen selvisi vakava sairaus, joka oli jo levinnyt, eikä sitä voi leikata.
Elämä keskittyi sitten elokuusta lokakuun loppuun välillä ambulanssia tilaten ja muuten kulkemista kokeista ja hoidoista toisiin. Marraskuussa miehen olo hiukan koheni ja mies on nyt tehnyt pieniä kävelylenkkejäkin. Kuinka kauan jaksaa, kukaan ei voi tietää.
Itse toimin kuin kone, hoidan kuljetukset ja koitan hankkia terveellistä ja maistuvaa ruokaa. Siinä sivussa väistellään koronaa, joka on muuten jäänyt hyvin taka-alalle meidän ajatuksissa. Rokotuksia odotan.
Julkisesta terveydenhuollosta on syksy opettanut joitain hyviä puolia, toisaalta lukuisia ongelmia. Aika yksin on asiansa kanssa kun on viikonloppu, kaikki terveysasemat kiinni ja pelkää toisen kuolevan käsiin. Voin kertoa, että aamuyön tunteina välillä kuuntelen hengittääkö mies.
Mutta mikä tärkeintä, tukea ja voimaannuttavaa ystävyyttä on saatu. Myös blogi-ystävissä on teitä, teille suurkiitos.
Itsestäni olen oppinut monta asiaa. En ikinä näköjään osaa lopettaa asioiden suunnittelua ja prosessointia. Elä päivä kerrallaan -lause ei todellakaan toimi. Pakosta niinä mustina aamuyön tunteina tulee mietittyä lukuisia kertoja tulevaisuutta. Täysin turhaa, tiedän. Minkäs teet.
Että sellainen vuosi. En uskalla edes ajatella mitä ensi vuosi tuo. Nyt on ollut hyvin rauhallinen joulu ja samoin tämä vuoden vaihde tulee olemaan. Siitä rauhasta osaan nauttia.
Blogini päivittyy edelleen jos siltä tuntuu.
Toivotan kaikille antoisaa tulevaa vuotta ja kiitän myötäelämisestä.
