Naapurin poikien kanssa lapsena uimme kesät alusta loppuun, joessa ja järvessä. Toukokuun alussa yleensä pääsi aloittamaan ja lokakuulle asti uitiin.
Meillä oli monenlaisia kilpailuja, kuka ui nopeimmin ja pisimpään jossain tietyssä ajassa.
Porvoonjoki oli lempipaikkamme.
Toukokuussa kilpailtiin. Aloitin kevyesti, annoin virran viedä. Tiesin, että mutka oli hankala, kun vesi ei mennyt vain yhteen suuntaan vaan pyöri ympäri ja siinä tarvittiin voimaa, jotta pääsi etenemään.
Eräänä keväänä joen mutkaan oli jäänyt jäähileitä ja jouduin pyörteeseen kieputukseen. Pojat olivat valppaina ja seurasivat rannalta pyörimistäni, ottivat kiinni leveällä kohtaa.
Näin selvittiin siitäkin. Kotiväelle ei asiasta puhuttu, ei poikien eikä meidän kotona.
Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti. Viikon krapusanat tai kuva tai alkuteksti ilmestyvät sunnuntaisin SusuPetalin blogissa. Laita linkki sinne kommentteihin kun krapusi on valmis.
Voi noita ihania, vauhdikkaita lapsuuden kesiä, jolloin vesi tai ilma eivät koskaan olleet liian viileitä päivien polskintaan.
VastaaPoistaPisteet pojille valppaudesta ja herrasmiesmäisestä pelastusoperaatiosta eli loppu hyvin - kaikki hyvin eikä turhaa tiedotettavaa kotiväelle.
Juuri noin, Takkutukka. Ne pitkät kuumat kesät silloin...
PoistaHienosti kuva vei tarinan pyörteisiin ja hileisiin!
VastaaPoistaKiitos BLOGitse. Noista kuvan pyörteistä tuli heti mieleeni kyseinen uintikisa. Onneksi pojat pelastivat.
PoistaLuovasti näit vesipyörteet tuossa kuvassa!
VastaaPoistaJuu, kotiväelle ei kannata tällaisista asioista puhua. Onneksi et ollut yksin uimassa!
Kiitos Susu.
PoistaHeti kun kuvan näin, tuo vanha tapahtuma lapsuudesta tuli mieleeni. Juu, yksin ei joelle voinut mennä, liukkaat saviset reunat oli joskus pakko toisen vetää ylös.
Ei noista tapahtumista ennen mediaan päässyt, nyt olisi ainakin somessa iso kohu.
VastaaPoistaNiinpä, pasanen. Vanhemmat olisi joutuneet lastensuojelun puhutteluun ainakin.
PoistaHieno joukkio, apua tarvitsevaa autettiin, eikä jätetty yksin!
VastaaPoistaMuuten olisi voinut käydä huonosti, Maarit. Pojat näkivät heti, että väsyn siinä liikaa, enkä pääse ylös.
PoistaElävästi kirjoitettu, vahvamuistoinen tarina.
VastaaPoistaKiitos Matilda. Se tapahtuma on todella on jäänyt mieleen, vaikka en muista pelänneeni kun tiesin poikien auttavan.
PoistaLapsuuskesien muistot eivät häviä. Ne pullahtavat mieleen yllättävistäkin asioista, kuvista, maisemista, musiikista, tapahtumista.
VastaaPoistaUintiretkelläsi oli ainekset isoon tragediaankin, mutta sait apua ja loppu hyvin.
Täällä päin virtaa, joka jossain kohta muuttuu vastavirraksi, kunnes taas jatkaa, sanotaan akanvirraksi. Tosin eihän niin voi nykyään sanoa.
No, akanvirta on sallittua tässä blogissa, aimarii :)
PoistaJotkut ikimuistoiset hetket lapsuudesta ovat jääneet mieleen hyvin. Tuolloin uintiretkellä oltiin alle 10 - vuotiaita, ja aina rohkeasti menin poikien mukana.
Semmoista se silloin muinoin oli. Jos joku teloi itseään, niin käytettiin sitten poliklinikalla ja lienee nuhdeltu, mutta oikeutta ei juuri käyty tuollaisista asioista...
VastaaPoistaNiitä nuhteluja usein kyllä tuli, Äijä. Mutta tosiaan, siihen se sitten jäi. Tätä tapausta ei vanhemmat kuulleet ennen kuin olin itse aikuinen ja kerroin :)
PoistaRohkeita olette olleet lapsena - ja lempijokenne silloin vielä puhdas uitavaksi. Mahtaako olla enää missään kohtaa?
VastaaPoistaPorvoonjokea olen melonut, mutta olen kyllä katsellut sitä sieltä ja täältä ja tuolta ja ajatellut näinä päivinä, että enpä siihen veteen haluaisi joutua 😢
Joitain tarinoita olen vasta tässä liki 6-kymppisenä tunnustanut Äidilleni; luottanut siihen, ettei se enää anna piiskaa eikä edes tukkapöllyä. Onhan sentään Mursu tai Poika ollut turvanani 😉😄
Porvoonjoki oli tosiaan silloin puhdas, vaikka vesi oli ruskeaa savipohjasta johtuen. Mutta se olikin 50-60 luvulla kun siellä uimme.
PoistaOnhan se ollut jätevesien kaatopaikkana jo kymmeniä vuosia. En uisi enää!
Rohkeita kai oltiin, minä ja kaksi naapurin poikaa, veljekset. Minusta tuli poikatyttö ja työelämäänkin opintojen jälkeen siirryin miehiselle alalle. Ei ollut juurikaan muita naisia tietotekniikan alkuvuosina 70-luvulla. 80-luvulla alkoi olla jo vähän.
Se oli varmaan joskus 80-luvun alkupuolta kun olen ensimmäistä kertaa Porvoonjoen nähnyt; äidin työkaveri asui siinä vieressä ja hänen tyttärensä kanssa siellä rannalla käveltiin. Mutta oltiin jo sen verran isoja, että ymmärrettiin pysyä poissa, kun oli niin likaisen näköistä vettä.
PoistaNyt kun siitä ohi ajaa, tekee oikin pahaa, kun ajattelee miten sitäkin vesistöä on vuosien mittaan kohdeltu.
Sehän ei ruskeana varsinaisesti ollut aikoinaan likainen, oli savipohja, joka värjäsi. Mutta totta puhut, on siinä myöhemmin ollut jos vaikka mitä kulkemassa. Eikös ne maanviljelijät siinä Helsingintien varrella sinne kaikki eläintenkin sonnat laskeneet. Huh. Nyt kai on jo rajoituksia, luin joskus 10 vuotta sitten sen kohtalosta.
PoistaOlet ollut rohkea tyttö, mutta onneksi et ollut yksin uimassa! Ja niinhän se oli, ettei ihan kaikista haavereista kerrottu vanhemmille, jos sen pystyi peittämään.
VastaaPoistaAika monta koiruutta jäi kertomatta, AilaKaarina. Monista kyllä jäimme kiinnikin :)
Poista:D
PoistaPojat olivat onneksi valppaina, salaisuudet yhdistävät ystävyksiä,
VastaaPoistaJuuri niin, sini. Yhdessä päätettiin aina, että mistä ei kotona kerrota :)
Poista